Pienistä asioista jää pysyviä muistoja.

Koska pidin kirjoittamisesta, löysimme yhteisen harrastuksen. Päätimme yhdessä kirjoittaa "Viisikko"-idean pohjalta oman nuorten kirjan. Paula aloitti kirjoittamalla ensimmäisen luvun ja sen luettuani minä jatkoin toisen ja hän edelleen kolmannen ja niin edelleen.

Muistan hyvin, miten alias -sana tuli sanavarastooni Paulan kirjoitettua sen ensimmäiseen lukuun. Meidän kirjamme oli talvinen harrastuksemme, josta koostui melkoinen sivumäärä.

Muutettuani vuoden vaihteessa 1964-65 Hyvinkäälle, harrastus ja kirjan käsikirjoitus jäivät Launosten kotitaloon.

Teuvo istui usein meillä telkkaria katsomassa ja minäkin heillä, kuten useimmat sisaruksistani.

Kerran Teuvon vanhemmat siskot. luokallani oleva Sirkku ja jo kansalaiskoulua käyvä Marjatta tulivat meille kiusoittelureissulle. Jouduimme veljeni kanssa pussauskiusan kohteiksi. Mitä tuosta muuta muistan, oli tupakanhaju sillä molemmat polttivat salaa. Onneksi se kerta jäi ainoaksi ;-)

Tuosta kilpailusta tuli itsetunnon koetinkivi.

Ladun varrella kisaa seuraavat nimittäin heittivät pilkkahuutojaan "Mister Mononen tulee" ja irvailivat välineilleni. Tiesin välineiden olevan vaatimattomat, mutta kisattava oli niillä mitä oli käytössä. Niin oli perheessämme monien muidenkin asioiden laita - oli sopeuduttava ja elettävä sen mukaan mihin oli varaa.

Palopuro ei ole vesistöillä siunattua aluetta, mutta Leipurintien päästä kulki polku metsään, jossa sijaitsi Ankkalampi. Heinittynyt ja vähävetinen lammentynkä, joka talvella jäädyttyään tarjosi uutterasti luutaa käyttäen jäätä luisteluharjoituksiin.

Nilkasta lepsut luistimeni olivat haaste, johon tartuin ja opettelin sitkeästi 13-vuotiaan tarmolla luistelemaan. Olen aina ollut liikunnallinen ja sitkeä, joten vietin koulupäivien jälkeen aikaa harrastukseni parissa. Usein yksin vai pitäisikö sanoa pääsääntöisesti yksin, sillä ne olivat ainoat luistimet perheessä.

Usein olen marjareissuillani taloa ihastellut vieläkin (nyttemmin sitä on ehostettu ja aidattu). Aikanaan jopa päätin, että jos minulla olisi ollut siihen varaa, olisin halunnut talon itselleni.

(Unelmia pitää olla. Matka vei kuitenkin toisaalle)

Palojoen perheeseen pestautunut Tuula tuli maininneeksi mainioista marjametsistä talon mailla ja sai perheen pojan ottamaan minut mukaansa. Parempia marjapaikkoja saa hakea ja niinpä marjastussuunta vaihtui heti ja myöhempinä vuosina mustikat poimimme lähes aina Palopuron ja Hyvinkään välimaastosta radan itäpuolella olevan suoalueen takaa.

Kaksi edellistä kesää olin ollut Hyvinkää-Karkkila radalla töissä. Ensimmäisenä kesänä palkka oli 80 penniä tunnilta ja toisena markka tunnilta. Radalla puurtaminen oli yksinäistä puuhaa, tosin toisena kesänä sain veljeni kaveriksi ja teimme rikkaruohojen poistoa urakalla. 10 tolpan väliä per henkilö per päivä eli kilometrin matkan.

Murrosikäisten nuorten keskuudessa suuri uutinen oli kotiapulaisen paikka Palojoen perheeseen. Sinne pestautui Hussin Tuula.

Olin ensimmäistä kesää vapaa. Isä tosin keksi puiden karsimista polttopuiksi tuttavan metsästä, mutta kuitenkin.

Mattiloiden maatila sijaitsee kylää halkovan pääradan itäpuolella. Sen naapurustossa on kaksi maatilaa, joilta niistäkin tunnustetaan poliittista väriä ja aktiivisuutta kunnallispolitiikkaan. Eerolan ja Palojoen tilat rajautuvat Mattilan tilan molemmin puolin.

Kesällä 1964 osallistuin 4H-toimintaan ja kerran saimme kutsun Mattiloiden kotiin. Tulevan ministerin äiti vaikutti pojastaan tyytyväiseltä ja henki sivistynyttä onnellisuutta. Hän esitteli seurueellemme ison tuvan seinällä olevia eksoottisia matkatuliaisia, joista mieleenpainuvin oli iso seeprannahka.